Adam Oehlenschlägerin romanttinen runo «Kultasarvet» julkaistiin 1800-luvun alkupuolella, ja se heijastaa skandinaavisen kirjallisuuden romanttisen uudistumisen ensimmäistä aaltoa. Kulttuurisessa kontekstissaan merkittävänä teoksena tunnustettu runo käsittelee nostalgian, muinaisuuden sekä menneisyyden ja nykyisyyden vuorovaikutuksen teemoja. Norjalaisen filosofin Henrik Steffensin kanssa käymiensä keskustelujen vaikutuksesta Oehlenschläger muotoili teoksen manifestiksi, joka välitti hänen vastikään omaksumiaan romanttisia ihanteita. «Kultasarvien» kertomus keskittyy muinaisiin kultasarviin, Skandinavian historian symboleihin, jotka oli varastettu ja sulatettu. Runo perehtyy kaipuuseen menneisyyteen ja muinaisten reliikkien kunnioittamiseen, kun henkilöhahmot pyrkivät kaivamaan esiin niiden historiallisen merkityksen. Se tavoittaa muinaisten myyttien olemuksen ja luonnon kauneuden yhdistäen luonnon kuvaukset filosofisiin pohdiskeluihin. Koko runon läpi kulkee koskettava toivon ja melankolian sekoitus, sillä kultasarvien etsintä heijastaa viime kädessä laajempia eksistentiaalisia teemoja, joissa inhimilliset pyrkimykset kietoutuvat menetyksen väistämättömyyteen.
Teoksen Guldhornene käännös