Sigmund Freudin ”Lapsuusmuisto teoksesta Runous ja totuus” on 1900-luvun alussa kirjoitettu psykoanalyyttinen tutkielma. Tässä kirjallisessa teoksessa tarkastellaan lapsuusmuistojen luonnetta ja merkitystä keskittyen erityisesti erääseen Johann Wolfgang von Goethen lapsuudesta peräisin olevaan muistikuv aan. Freud syventyy näennäisen vähäpätöisten varhaislapsuuden tapahtumien merkitykseen ja esittää, että nämä muistot voivat paljastaa syvällisiä näkemyksiä psyykestä. Tässä kirjoituksessa Freud pohtii Goethen anekdoottia lapsuuden ilosta rikkoa keramiikkaa vastauksena Ochsensteinin kolmen veljeksen herättämään innostukseen. Vaikka tapahtuma vaikuttaa harmittomalta, Freud käyttää sitä johdantona laajempaan keskusteluun varhaisten muistojen psykologisesta merkityksestä. Hän rinnastaa Goethen kokemuksen yhden potilaansa kokemukseen ja ehdottaa, että tällaiset teot saattavat ilmentää syvempiä kilpailun ja menetyksen tunteita, erityisesti suhteessa sisaruksiin. Freudin analyysi havainnollistaa, kuinka varhaislapsuuden kokemukset, jopa sellaiset, jotka jälkikäteen vaikuttavat vähäpätöisiltä tai hölmöiltä, voivat säilyä alitajunnassa ja muovata ihmisen tunne-elämää.