Miguel de Unamunon teos «Andanzas y visiones españolas» on 1900-luvun alussa kirjoitettu kokoelma matkakirjoitelmia ja pohdiskeluja. Se kokoaa kronologisesti järjestettyjä retkiä halki Espanjan yhdistäen maisemakuvaukset historian, uskon, identiteetin ja nykyelämän mietiskelyyn. Matkustava kertoja etsii maan henkeä luostareista, vuorilta ja vanhoista kaupungeista löytäen merkitystä hiljaisuudesta, raunioista ja maaseudun rytmeistä. Teoksen johdannossa esitetään sen tavoite: koota yhteen maisemakirjoituksia ja matkalla syntyneitä näkyjä, jotka Unamuno piti erillään romaaneistaan, jotta lukijat voivat nauttia maisemista ja mietiskelystä omina kokonaisuuksinaan. Hän aloittaa Moreruelan sistersiläisraunioilta muuttaen niiden loiston ja rappeutumisen rukouksiksi hiljaisuuden, sulkeutuneisuuden ja sisäisen Jumalan etsinnän puolesta. Sitten hän kertoo äskettäisestä nousustaan Gredosille – ylistää korkeiden paikkojen hiljaisuutta, pilkkaa uutisten perässä juoksemista ja ”edistystä”, kiittää yksinkertaisuutta ja valmistautuu uuteen vetäytymiseen Peña de Francialle. Tuolta huipulta hän kirjoittaa ystävien kanssa jaetusta hiljaisuudesta, sisäisestä tutkiskelusta ja vaatimattomien kylien ylle avautuvista laajoista näkymistä sekä vetoaa Senancourin Obermanniin nimetäkseen vuoren metafyysisen äänettömyyden. Kirje-esseessä kaupungin vilinää verrataan maaseudun moraaliseen rauhaan, muistellaan muovanneita maisemia (Vizcaya, Apenniinit), arvostellaan muodin ohjaamaa matkailua ja käsitellään peltoa eettisenä evankeliumina. Pyhäinviikon matka kulkee Medinan del Campon, Olmedon ja Arévalon kautta yhdistäen historian (Isabel, Enrique IV, Beltraneja, comuneros) elävään kyläelämään ja hylätyn hautausmaan aavemaiseen näkyyn. Teos huipentuu saapumiseen El Escorialiin, jossa hän kumoaa matkaoppaiden ennakkoluulot ja puolustaa luostarin sekä kastilialaisen maiseman ankaraa, ”kuivaa” kauneutta.
Kokoelma artikkeleita, jotka julkaistiin alun perin aikakauslehdissä ja sanomalehdissä kesäkuun 1911 ja maaliskuun 1922 välisenä aikana.