Miguel de Unamunon El espejo de la muerte on 1900-luvun alussa kirjoitettu novellikokoelma. Teos kokoaa yhteen lyhyitä, realistis-filosofisia kertomuksia tavallisista ihmisistä rakkauden, kuoleman, sattuman ja uskon edessä. Luvassa on intiimejä henkilökuvia – kuihtuvasta kylätytöstä ja löytölapsen adoptoivasta yksinkertaisesta poikamiehestä perinnöttömäksi jääneeseen itsemurhaajaan ja muihin vaatimattomiin hahmoihin – jotka on kerrottu myötätunnolla, ironialla ja eksistentiaalisella terällä. Kokoelman alussa avautuu sarja tuokiokuvia: nuori nainen Matilde kuihtuu kihlattunsa etääntyessä ja kuolee pian pyhiinvaelluksen jälkeen; lempeä metsästäjä ja kortinpelaaja löytää vauvan oveltaan, palkkaa imettäjän ja päätyy naimisiin tämän kanssa, ja yhdessä he kasvattavat suuren perheen; isänsä koronkiskonnasta syntyneen perinnön musertama Ramón Nonnato realisoi viimeiset omaisuutensa ja ampuu itsensä; vanha vaeltaja ja karannut tyttö muodostavat toisilleen perheen, kunnes rakastetun laulu kutsuu tytön pois ja mies kuolee autuaana; rakkautta kaipaava matkustaja ja eräs nainen kohtaavat katseensa asemalla, tunnistavat musertavan kohtalon ja heidät löydetään kuolleina yhdessä – ei itsemurhaa, vain särkyneet sydämet; Solitañaksi kutsuttu bilbaolainen kauppias elää kosteaa, hurskasta arkea ja kuolee litaniaa mumisten; omaperäisyyteen pakkomielteisesti suhtautuva Bonifacio ei koskaan löydä itseään – ellei isyys tee häntä yhdessä versiossa kokonaiseksi; ja viimeinen fragmentti alkaa siitä, kun pieni Susín rakentaa mutaisia linnoituksia, ennen kuin kohtaus katkeaa.