Visconti Venostan teos ”Ricordi di gioventù : Cose vedute o sapute - 1847-1860” on 1900-luvun alkupuolella kirjoitettu historiallinen muistelmateos. Se kertoo kirjailijan nuoruudesta ja poliittisesta heräämisestä Lombardiassa ja Valtellinassa Italian Risorgimentoa ympäröineiden myrskyisien vuosien aikana yhdistäen perhekuvauksia silminnäkijän välähdyksiin kansalaiselämästä ja kansallismielisestä kuohunnasta. Luvassa on intiimejä kotiolojen kuvauksia, huomattavien henkilöiden luonnoksia ja ruohonjuuritason näkymä siihen, miten kokonainen sukupolvi siirtyi hiljaisista tavoista avoimeen vastarintaan. Painopiste on eletyssä kokemuksessa eikä muodollisessa historiankirjoituksessa, ja kaikkea suodattaa oppineen milanolaisen katse. Muistelmateoksen alussa kertomus kehystetään kirjailijan veljenpojille osoitetuksi kirjeeksi, jossa hän selittää pyrkimyksensä tallentaa, mitä näki ja kuuli lapsuudestaan aina niihin mullistuksiin saakka, jotka johtivat kohti Italian yhdistymistä. Hän kuvaa rakastavaa kotia ja esittelee oppineen ja oikeudenmukaisen isänsä sekä sukkelan ja myötätuntoisen äitinsä, minkä jälkeen hän palaa isoisänisään, joka oli ollut yhteydessä Graubündenin hallintoon, ja isoisään, joka osallistui 1700-luvun lopun Valtellinan politiikkaan. Hän asettaa vastakkain milanolaistavat ennen vuotta 1848 ja myöhemmät muutokset, muistelee koleraepidemian pelkoa ja keisarillista kulkuetta sekä kertoo ensimmäisistä kouluvuosistaan Boselli-instituutissa (nerokas maestro Pozzi, ankara kuri ja luokkatoverit) isänsä kotona antamien oppituntien ja Valtellinassa vietettyjen kesien ohella. Hän luonnostelee isänsä tieteellistä työtä ja yhteyksiä Cesare Correntiin ja muihin isänmaanystäviin sekä kertoo vaunuonnettomuudesta, joka vahingoitti isän näköä, ja sitä seuranneesta myrskyisestä retkestä, jonka jälkeen isä kuoli äkillisesti vuonna 1846. Kertomus siirtyy sitten vuoteen 1847: kotona jatkuneisiin opintoihin, Correngin ohjaukseen, kiihkeisiin lukuelämyksiin (ennen kaikkea Berchet, jonka rinnalla kiersivät Mazzinin ajatukset), Confalonierin hautajaisten ilmentämään kansalaishengen nousuun, valtavaan naisten johtamaan hyväntekeväisyyskeräykseen ja Pius IX:ään kohdistuneeseen innostukseen. Huipennuksena on arkkipiispa Romillin jännitteinen saapuminen, joukkovalaistukset, yhteenotot poliisin kanssa ja ensimmäiset uhrit Milanossa sekä maakunnallinen liikehdintä Valtellinassa – hymnit ja seiniin kirjoitetut iskulauseet – kun paikalliset toverit, heidän joukossaan Wienissä opiskellut Giacomo Merizzi, astuvat näyttämölle levottomuuksien levitessä.