Menéndez y Pelayon teos ”Las cien mejores poesías (líricas) de la lengua castellana” on 1900-luvun alussa koottu lyyrisen runouden kokoelma. Tämä antologia sisältää sadan runon valikoiman, joka on poimittu espanjankielisen kirjallisuuden rikkaasta kudelmasta, niin vanhasta kuin modernistakin, ja nykykirjailijoiden teokset on siitä tarkoituksella jätetty pois. Kokoelman painopiste on espanjalaisen runouden kulta-ajan arvostettujen runoilijoiden juhlistamisessa, mutta samalla se tarjoaa helposti lähestyttäviä runoja, jotka heijastavat lyyristen muotojen kehitystä Espanjan kirjallisuushistorian kuluessa. Antologian alussa on esipuhe, jossa käsitellään näin monenlaisten teosten toimittamisen haasteita ja jossa tekijä tunnustaa runojen valintaan väistämättä liittyvän subjektiivisuuden. Menéndez y Pelayo korostaa tekstien eheyden säilyttämisen tärkeyttä ja päättää sisällyttää teoksia 1400-luvulta alkaen, samalla kun hän nostaa esiin 1500-luvun ja 1600-luvun alun runolliset helmet. Mukana olevat ensimmäiset runot ovat historiallisesti merkittäviä ja käsittelevät rakkauden, menetyksen ja luonnon teemoja kutsuen lukijat matkalle espanjalaisen lyyrisen runouden ilmaisulliseen syvyyteen ja kauneuteen.