Gotthold Ephraim Lessingin teos ”Laokoon: tutkielma maalaustaiteen ja runouden rajoista” on filosofinen tutkielma, joka tarkastelee kuvataiteen ja runouden välistä suhdetta ja joka on todennäköisesti kirjoitettu 1700-luvun lopulla. Teos perehtyy siihen, miten maalaustaide ja runous eroavat toisistaan kauneuden esittämisessä ja vaikutuksessaan yleisön tunteisiin. Lessing tarkastelee muinaista Laokoon-hahmoa havainnollistaakseen näkemyksiään ja käsittelee ilmaisun, kauneuden sekä kullekin taidemuodolle ominaisten rajoitusten teemoja. ”Laokoonin” aloitus luo perustan Lessingin aiempien taiteellisten tulkintojen kritiikille, erityisesti taideteoksissa ilmenevien kärsimyksen ilmaisujen ja runoudessa esiintyvien ilmaisujen väliselle tarkastelulle. Hän esittelee ajatuksen, että sekä maalaustaide että runous luovat ainutlaatuisia läsnäolon illuusioita, mutta herättävät tunteita eri keinoin: maalaustaide perustuu visuaaliseen esittämiseen, kun taas runous toimii kuvauksen ja kerronnan avulla. Viittaamalla klassisen taiteen ja kirjallisuuden esimerkkeihin hän korostaa, että kauneuden on vallittava kuvataiteessa silloinkin, kun kuvataan voimakkaita tunteita, kuten kipua. Lessing pohjustaa näin taiteellisen ilmaisun ja sen inhimillisen kokemuksen ymmärtämiseen liittyvien merkitysten syvällisempää analyysia, erityisesti soveltamalla Laokoon-myyttiä keskeisenä tapaustutkimuksena.
Laokoonin käännös.