Ray Bradburyn ”Minä, Mars” on 1900-luvun puolivälissä kirjoitettu tieteisnovelli. Tarina keskittyy eristyneisyyteen ja itse aiheutettuun henkiseen piinaan, kun Marsiin jumiin jäänyt siirtokuntalainen joutuu vastakkain koneisiin säilötyn oman äänensä kanssa. Emil Barton, joka jää atomisodan jälkeen yksin Marsiin, muistelee Maan siirtokuntalaisia ja selviää kytkemällä planeetan puhelimilla sekä nuoremman minänsä äänitteillä simuloidakseen seuraa. Vuosikymmeniä myöhemmin, nyt vanhana ja heikkona, äänitteet alkavat pilkata häntä: ne muistuttavat nuoruudesta ja toivosta, samalla kun paljastavat hänen nykyisen epätoivonsa. Hän yritti kerran elävöittää tyhjiä kaupunkeja äänillä, tuoksuilla ja jopa roboteilla – mutta hukutti robotit, kun harhakuvitelmasta tuli sietämätön. Väärän ”rakettikapteenin” puhelun houkuttelemana hän ajaa halki Marsin toivoen pelastusta, mutta löytää vain tyhjiä kiitoteitä ja lisää koneita. Lopullisen raivon vallassa hän murskaa puhelimia, kunnes hänen sydämensä pettää. Jäljelle jäävät viimeiset äänet ovat kaksi nuorekasta Bartonia, jotka on kytketty toisiinsa mekaanisesti ja jotka puhuvat ja nauravat iloisesti tietämättä todellisen miehen kuolemasta.
Julkaistu myös nimellä: Night call, collect.